Myötätuntoa itseä ja muita kohtaan

Ihminen syntyy lapsena, joka janoaa ja tarvitsee yhteyttä muihin ihmisiin ja sen kautta nähdyksi, hoivatuksi ja rakastetuksi tulemisen kokemuksia, sisäistä turvaa ja hyväksyntää muilta. Vääjäämättä itse kullekin meistä on jäänyt hyväksymättömäksi, rakastamattomaksi ja näkemättä jäämisen kokemuksia, jotka sisimpäämme aina jonkinlaisen muiston jättävät. Saatamme näistä sisäisistä haavoista käsin hakea ulkoista hyväksyntää koko elämämme ajan, mitä moninaisimmin tavoin. Suorittamalla kaiken mahdollisimman hyvin ja tunnollisesti, saavutuksilla, statuksella, rahalla, tavaralla, muulla kuluttamisella. Paitsi että tällä kaikella toiminnallamme eivät koskaan tule täytetyksi ne kipeästi janoamamme tunnekokemukset – ja sisäinen haavamme ja jonkinlainen tyhjyyden tunne usein jatkavat olemassaoloaan – on kiivaalla suorittamisella ja kuluttamisella myös negatiivisia seurauksia. Ikäviä seurauksia usein tulee sekä kehomme ja mielemme hyvinvoinnille, osin läheissuhteisiimme että myös muille, osin hyvin kaukanakin eläville ihmisille ja muulle luonnolle. On toki kovin surullista, jos elämänvalinnoilla nakerramme sekä omaa että muiden hyvinvointia ja jos viemme toisilta mahdollisuuden täyttää perustarpeitaan, kun itse toimimme kiireellä tarpeiksi kuvitteleviemme halujen tyydyttämiseksi – usein omien todellisten tarpeiden jäädessä löytymättä, saati tyydyttämättä.

Entä jos kaikessa tässä systeemisessä olemassaolossamme, toiminnassamme ja seurausten sekamelskassa ratkaisu onkin tiukan ja syyllistävän toimintamme muutoksen vaatimisen sijaan myötätunnon lisäämisessä? Jos voisimmekin olla myötätuntoisempia, ensin vaikka itseämme kohtaan? Kohdata vaikeita tunteitamme, lohduttaa itseämme. Ruokkia sisäistä kokemustamme siitä, että me riitämme, juuri tällaisina kuin olemme. Parantaa sisäisiä haavojamme keinoilla, jotka niitä aidosti parantaa. Hyväksymisellä, läheisyydellä, rakkaudella. Näitä saamme turvallisissa, läheisissä ja kannattelevissa suhteissa toisiin, mutta niitä voi myös itse itselleen itsemyötätuntoa ruokkien ammentaa. Se tosin vaatii pysähtymistä, ehkä vaikeidenkin tunteidensa, haavojensa ja kipujensa ääreen asettumista. Lohtua, armollisuutta. Kenties tällöin riitämme paremmin itse itsellemme, sallimme enemmän omaa itseämme erilaisine puolinemme ja tunteinemme, ja siten osaamme kyseenalaistaa omia ulkoisen hyväksynnän ja rakkauden hakemisen tapojamme – varsinkin niitä, jotka itseä ja/tai toisia vahingoittavat? Kenties itse itseämme kohtaan osoittama ja tuntema empatia voi siten laajeta aidosti kohti yhä kauempana olevia ihmisiä ja luontokappaleita? Kenties emme enää voi tällöin ummistaa silmiämme monilta kestämättömyyksiltä, omassa ja yleisessä kulutukseen perustuvassa elämäntavassa. Toisaalta, sen kohtaaminen on kivuliasta sekin. Ja tämän kivun käsittelyyn tuki, apu ja jakaminen ovat usein hyvin tarpeen. Kenties senkin kivun kohtaamalla voi kuitenkin avautua jotain enemmän – jotain aidompaa, tuntevampaa, kohtaamisiin ja yhteyksiin pyrkivää ja kykenevää, hetkessä eläväisempää ihmisyyttä?